Aloitin blogin saadakseni asiat selkenemään itselleni kirjoittamalla ja ehkä saan teiltä silmäni aukaisevia mielipiteitä. Olen sen tyypin ihminen, joka ajautuu asioihin miettimättä niitä sen tarkemmin haluanko sitä, koska näin kuuluu tehdä. Ajauduin työhöni, koska en tahtonut olla työttömänä. En pidä työstäni, mutta teen sen parhaani mukaan, koska niin kuuluu tehdä. Haen muita töitä, mutta alallani on paljon pidemmälle koulutetumpia ihmisiä hakemassa samoja työpaikkoja, joten mahdollisuudet eivät ole kovin hyvät.
Aloin seurustelemaan mieheni kanssa kahdeksantoistavuotiaana. Ihastuin ja kaikki oli jännittävää. Muistan pitäneeni miestäni heti parhaana ystävänäni, tämä näkyi muunmuassa siinä, että jaarittelin hänelle ex-poikaystävästäni todella paljon alussa. Hän kuunteli, päästi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En kokenut sitä järisyttävää hullaantumista, vain tasaista ja varmaa rakkautta. Vuodet vierivät, menimme kihloihin ja ostimme omakotitalon. Välillä aina huomasin miettiväni, tätäkö halusin? Arki sujui kuitenkin hyvin ja meillä oli hauskaa. Yritin unohtaa sen pienen epäröivän äänen sisälläni.
Seksi alkoi pikkuhiljaa jäädä, kerrat harvenivat vähitellen. Alussa parin vuoden seurustelun jälkeen e-pillereiden vuoksi minua ei huvittanut koskaan ja torjuin miehen usein. Tästä syystä lopetin e-pillerit ja tein enemmän aloitteita, mies torjui minut koska oli loukkaantunut torjumisestani ja hänen itsevarmuutensa oli koetuksella. Olin kovin pahoillani ja yritimme sopia sanallisesti rakasteluista. Keskustelimme aloitteen tekemisen vaikeudesta ja aina rakastelun jälkeen päätimme rakastella useammin. Jälleen se unohtui ja kumpikaan ei tehnyt aloitetta. Saattoi mennä kuukausiakin välillä. Naiselle seksi on läheisyyttä parhaimmillaan, itsensä tuntemista halutuksi ja rakastetuksi. Parisuhde lähenee ja voi paremmin. Varmasti myös miehelle, mutta silti annoimme asian jäädä emmekä taistelleet parisuhteen eteen. Emme suutele koskaan, korkeintaan halailemme ja suukottelemme.
Puhuin välillä ystävilleni, että tuntuu kuin asuisin hyvän ystävän kanssa. Kämppiksen. Mietin pitäisikö erota. En saanut sanotuksi miehelle mitään. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, en päästää irti rakkaasta, jonka kanssa olemme kasvaneet aikuisiksi. Ehkä pelkään, mihin suuntaan asiat lähtevät jos mainitsen asiasta. Arki pyörii loistavasti, meillä on hauskaa ja nauramme paljon. Molemmilla on omat harrastukset, yhteisiä ystäviä on paljon, vanhassa omakotitalossa riittää puuhaa ja rakastan taloa kovasti enkä haluaisi siitä luopua. Elämä on ihan kivaa näin. Mutta riittääkö se? Joskus jo vuosia sitten riitojen keskellä muistan toivoneeni merkkiä joltain korkeammalta taholta, että tietäisin mihin suuntaan lähteä. Mies petti minua vähän ennen naimisiinmenoamme, ehkä se oli häneltä yritys päästä pois? Keskustelimme asiasta pitkään ja hartaasti. Hän itki ja kertoi tehneensä elämänsä suurimman virheen. Annoin anteeksi ja jäin. Myöhemmin menimme naimisiin. Pettäminen ei vaivaa kovin paljon enää. Pettämisen jälkeen tunsin läheisyyttä enemmän kuin pitkään aikaan, kun keskustelimme paljon asioista. Häämatkalla rakastelimme vähän väkinäisesti, koska niin kuuluu tehdä.
Jätimme ehkäisyn muutama vuoden yhdessäolon jälkeen, ollessani 24-vuotias. Rakastelu oli kovin harvinaista, ehdin olla vuosia ilman ehkäisyä ennen kuin aloin ihmettelemään, miksei mitään tapahdu. Emme keskustelleet asiasta kovin syvällisesti, kunnes vuosi sitten totesimme, että nyt voisi olla aika mennä lääkärin pakeille tarkastamaan onko kaikki hyvin. Kuulimme, että emme saisi lasta luomusti, molemmissa oli vikaa. Minulla todettiin PCO ja miehellä hyvin vähän siittiöitä. Sovimme jatkosta lääkärin kanssa, meidän pitäisi olla yhteydessä kunhan saisin pudotettua painoa. En saanut ja pikkuhiljaa asia vain jäi..
Tästä on nyt yli vuosi aikaa. Emme ole olleet yhteydessä lääkäriin edelleenkään, emmekä keskustelleet keskenämmekään asiasta yli puoleen vuoteen. Elämme vain päivä kerrallaan. Keskustelumme on pinnallista, emme puhu tunteistamme tai mieti mitä teemme lapsiasialle. Itse haluaisin edelleen lapsen ja nyt yli kolmekymppisenä pitäisi todella alkaa tekemään asialle jotain jos aikoo.
Mies on välillä reissuhommissa ja minä olen viikot yksin kotona. En ikävöi juurikaan. Pidän siitä, että saan talon kokonaan itselleni ja voin tehdä mitä haluan, milloin haluan. Miehen ollessa kotona teemme harvoin mitään yhdessä. Hän katsoo televisiota ja itse olen tietokoneella, lenkkeilemässä tai omien ystävieni luona kylässä. Joskus kyläilemme yhdessä yhteisten ystäviemme luona.
Kaksi läheistäni kuoli vähän aikaa sitten ja sai minut miettimään, tässäkö kaikki mitä elämällä on tarjota? Haluanko juurtua tähän taloon, tämän miehen kanssa, tähän työpaikkaan? Minusta tuntuu, että ajaudun vain elämän mukana. Haluaisin kokea sen jalat alta vievän rakkauden, sen huuman.. En ole koskaan kokenut sitä. Onko sitä olemassakaan? Mistä tiedän mitä haluan elämältä? Ääni huutaa pääni sisällä, tekisi mieli jättää kaikki ja ehkä jopa muuttaa hetkeksi pois täältä, eri kaupunkiin tai eri maahan. Yksin. Vai haluanko? Onko elämällä mitään muuta tarjota? Enkö vain osaa arvostaa ihanaa miestäni tarpeeksi ja kaipaan asioita, mitä ei tapahdu kuin elokuvissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti