Erotako vai ei

Vihdoin juteltiin mieheni kanssa eroasioista. Kerroin asioista, mikä mielestäni meillä on pielessä ja hän oli samoilla linjoilla. Ei kuitenkaan haluaisi luovuttaa vielä monen yhteisen vuoden jälkeen. Mutta jos asiat aina palaavat samoihin uomiinsa ja kumpikin on aina lakannut panostamasta suhteeseen, eikö silloin ole aika luovuttaa? Vaikea uskoa, että se koskaan muuttuisi muuksi. Aiemminkin olemme puhuneet, että pitää muistaa yrittää ja panostaa ja joka kerta palaamme tähän samaan pisteeseen. Väkisin yrittäminenkään ei mielestäni oikein ole, tai se, että olisimme yhdessä vain tottumuksen vuoksi.

Ajatus erosta pelottaa, olemmehan olleet niin kauan yhdessä. Tunnemme toisemme paremmin kuin ketään muuta ja olemme toisillemme parhaat ystävät. Arki sujuu, meillä on hauskaa yhdessä, mutta syvällä sisimmässä on tunne, että se ei riitä. Tänään katsoimme elokuvan pitkästä aikaa yhdessä sekä hassuttelimme kaupassa. Olemme yrittäneet kosketella enemmän, jutella enemmän, puhua enemmän. Mutta silti..

Sovimme ajattelevamme asiaa hetkisen aikaa ja yrittävämme miettiä jotain ratkaisua. Yhteisiä harrastuksia ei tällä hetkellä ole ja töiden vuoksi mitään säännöllistä on hankala keksiäkään. Mielenkiinnonkohteetkin ovat kovin erilaisia. Lisäksi en usko olevani valmis luopumaan arabimiehen kanssa keskustelemisesta ja tiedän, että täysillä yrittäminen vaatisi sen. Nyt huomaan hakevani jatkuvasti tilaisuuksia päästä soittamaan hänelle ja ajelen päättömästi autolla odottaen hänen soittoaan. Salailu on raskasta, tekosyiden keksimistä ja puhelimen piilottelua.

Arabimiehen kanssa jutellessa olen varma, että tässä on suuren rakkaustarinan ainekset. Yöllä sängyssä maatessani taas mietin, mitä jos olemme hänen kanssaan liian erilaisia, mitä jos kulttuurit ovat liian erilaiset, mitä jos en pidäkään hänestä tavatessamme, tai hän ei minusta, mitä jos, mitä jos, mitä jos.. Eroaisinko silloin turhaan nykyisestä miehestäni? Melko varma olen, että tähän avioliittoon jäisin, jos arabimies ei olisi raottanut minulle verhoa siihen, mitä se voisi olla. Päätös erosta pitäisi olla niin varma, että tietäisin tehneeni oikean ratkaisun, olin sitten yksin tai en.

Mietin näitä asioita eräänä iltana ennen nukkumaanmenoa ja toivoin oikein kovasti, että poisnukkunut läheiseni lähettäisi minulle merkin, mihin suuntaan lähteä. Näin yöllä unta, että tämä läheiseni antoi minulle korin täynnä käärmeitä ja pyysi pitämään käärmeet korissa. Pelkään käärmeitä yli kaiken ja yritin tunkea niitä takaisin koriin.. En oikein usko mihinkään yliluonnollisiin asioihin, mutta oli aika mielenkiintoinen uni, mistäköhän kertoo :)

Mistä tiedän, mitä haluan?

Huomasin suhteeni voivani todella huonosti, kun tapasin netissä ulkomaalaisen miehen, jonka kanssa aloin jutella. En ollut koskaan uskonut voivani kiinnostua arabimiehestä, mutta niin vain kävi. Aloimme ensin kirjoitella ja myöhemmin mies pyysi puhelinnumeroni. En koskaan anna numeroani kenellekään, mutta hänelle annoin. En tiedä miksi. Hän soitti ja puhuimme pitkään. Sen puhelun jälkeen olemme puhuneet joka päivä useita tunteja. Hän sanoo olevansa rakastunut minuun ja haluaa elää kanssani loppuelämänsä. En ole uskaltanut kertoa olevani naimisissa, valehtelin, että olen eronnut. En uskonut tämän menevän sen pidemmälle. Nyt olemme jutelleet jo usean kuukauden ajan ja tunnen huonoa omaatuntoa. Teen väärin molempia miehiä kohtaan. Päätöksiä täytyisi tehdä pian sillä miehen työreissukomennus on päättymäisillään ja se hankaloittaa myös puhumistani arabimiehen kanssa. En haluaisi kuitenkaan luopua hänestä..

Arabimies on rakastava ja huolehtiva. Haluaa kuulla päivän tapahtumista ja on kiinnostunut mielipiteistäni. Hän tekee minut onnelliseksi ja saa minut nauramaan jatkuvasti. Hän soittaa aina, kun on parinkin minuutin tauko töissä sekä joka ilta jolloin puhumme tunteja. Hän tahtoo nukkua kanssani luurit korvilla, että voisi herätä kanssani. Olemme nukkuneetkin puhelimessa muutaman kerran ja tuntui suloiselta herätä keskellä yötä hänen äänensä kertoessa hänen rakastavan minua. Hän tahtoisi tavata ja itse haluaisin myös katsoa mihin tämä johtaa. Jutellessamme puhelimessa kaikki tuntuu olevan oikein, minulla ei ole epäilyksiä etteikö tämä toimisi. Silti tiedän, että kulttuurieroja tulisi varmasti eikä yhteiselostamme tulisi helppoa. Olenko ihastunut arabimieheen vain siksi, että hän on niin erilainen kuin oma mieheni? Etsinkö vain ulospääsyä?

[kuva]

Arabimies kertoo minulle jatkuvasti kuinka kaunis olen, kuinka hän haluaa elää elämänsä kanssani. Hänen kotimaassaan, minun kotimaassani, missä tahansa. Olin alussa epäileväinen hänen vaikuttimiensa suhteen mutta hän sai pyyhittyä kaikki epäilykseni pois. Hän tietää etten ole rikas, eikä halua välttämättä muuttaa Suomeen minun siivelläni. Voisimme asua missä vain. Hän on oman tiensä kulkija, eikä kovin uskonnollinen. Hän uskoo keskustelun olevan avioliiton perusta ja ihmettelee syvästi miksi Suomessa ei taistella avioliittojen eteen enemmän. Hän kertoo olleensa kovin ujo ennen minun kohtaamistani, muttei ole minun kanssani yhtään ujo. Hän on kertonut minusta kavereilleen ja olisi valmis riskeeraamaan vuosia oman tulevaisuutensa eteen  tekemänsä työn ja muuttamaan kanssani minne haluaisin. Hän vihaa työtään ja kertoo monesti olleensa valmis lopettamaan ja kertoo vain minun saavan hänet jaksamaan työssään.

Tiedän arabimiehen sotkevan ajatuksiani oman avioliittoni suhteen. Päätökset täytyisi pystyä tekemään sillä ajatuksella, että saatan jäädä yksin. Saattaa olla, että en ikinä tule saamaan lasta jos eroan aviomieheni kanssa. Ehkä asiat ovat liian mutkikkaita arabimiehen kanssa, eikä siitä koskaan tule mitään. Ajatus elämästä hänen kanssaan on kuitenkin hyvin houkutteleva, vaikka etenisinkin varovasti enkä suinkaan hyökkäisi suoraa päätä naimisiin.

[kuva]

Silti minua houkuttaa myös ajatus olla vapaa. Vailla velkaa, vailla velvollisuuksia ketään muita kuin itseäni kohtaan. Muuttaa ulkomaille, tai jäädä tänne, mikä sitten parhaalta tuntuisikin. En tiedä olisiko minulla rohkeutta lähteä yksin ulkomaille ja tiedän, että kaipaisin läheisiäni kovasti.

Olen kadottanut itseni jonnekin arjen pyörteisiin enkä tiedä yhtään mitä tahdon. Miten saisin asiat selkeytymään? Mistä tiedän mitä haluan elämältä? Mihin suuntaan lähtisin ja mitä työtä tahtoisin tehdä?

Alkusoittoa

Olen kolmekymppinen nainen. Olen hukassa. Olen ollut saman miehen kanssa yli kymmenen vuotta, joista muutaman vuoden naimisissa. Minulla on vakituinen työpaikka. Omakotitalo, koira, kaksi autoa. Ihania ystäviä, joita rakastan valtavasti. Mielenkiintoisia harrastuksia. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta ei ole. Huudan pääni sisällä ulospääsyä. En halua tätä työtä, tätä elämää. En enää tiedä haluanko tätä miestäkään.

[kuva]

Aloitin blogin saadakseni asiat selkenemään itselleni kirjoittamalla ja ehkä saan teiltä silmäni aukaisevia mielipiteitä. Olen sen tyypin ihminen, joka ajautuu asioihin miettimättä niitä sen tarkemmin haluanko sitä, koska näin kuuluu tehdä. Ajauduin työhöni, koska en tahtonut olla työttömänä. En pidä työstäni, mutta teen sen parhaani mukaan, koska niin kuuluu tehdä. Haen muita töitä, mutta alallani on paljon pidemmälle koulutetumpia ihmisiä hakemassa samoja työpaikkoja, joten mahdollisuudet eivät ole kovin hyvät.

Aloin seurustelemaan mieheni kanssa kahdeksantoistavuotiaana. Ihastuin ja kaikki oli jännittävää. Muistan pitäneeni miestäni heti parhaana ystävänäni, tämä näkyi muunmuassa siinä, että jaarittelin hänelle ex-poikaystävästäni todella paljon alussa. Hän kuunteli, päästi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En kokenut sitä järisyttävää hullaantumista, vain tasaista ja varmaa rakkautta. Vuodet vierivät, menimme kihloihin ja ostimme omakotitalon. Välillä aina huomasin miettiväni, tätäkö halusin? Arki sujui kuitenkin hyvin ja meillä oli hauskaa. Yritin unohtaa sen pienen epäröivän äänen sisälläni.

[kuva]

Seksi alkoi pikkuhiljaa jäädä, kerrat harvenivat vähitellen. Alussa parin vuoden seurustelun jälkeen e-pillereiden vuoksi minua ei huvittanut koskaan ja torjuin miehen usein. Tästä syystä lopetin e-pillerit ja tein enemmän aloitteita, mies torjui minut koska oli loukkaantunut torjumisestani ja hänen itsevarmuutensa oli koetuksella. Olin kovin pahoillani ja yritimme sopia sanallisesti rakasteluista. Keskustelimme aloitteen tekemisen vaikeudesta ja aina rakastelun jälkeen päätimme rakastella useammin. Jälleen se unohtui ja kumpikaan ei tehnyt aloitetta. Saattoi mennä kuukausiakin välillä. Naiselle seksi on läheisyyttä parhaimmillaan, itsensä tuntemista halutuksi ja rakastetuksi. Parisuhde lähenee ja voi paremmin. Varmasti myös miehelle, mutta silti annoimme asian jäädä emmekä taistelleet parisuhteen eteen. Emme suutele koskaan, korkeintaan halailemme ja suukottelemme.

Puhuin välillä ystävilleni, että tuntuu kuin asuisin hyvän ystävän kanssa. Kämppiksen. Mietin pitäisikö erota. En saanut sanotuksi miehelle mitään. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, en päästää irti rakkaasta, jonka kanssa olemme kasvaneet aikuisiksi. Ehkä pelkään, mihin suuntaan asiat lähtevät jos mainitsen asiasta. Arki pyörii loistavasti, meillä on hauskaa ja nauramme paljon. Molemmilla on omat harrastukset, yhteisiä ystäviä on paljon, vanhassa omakotitalossa riittää puuhaa ja rakastan taloa kovasti enkä haluaisi siitä luopua. Elämä on ihan kivaa näin. Mutta riittääkö se? Joskus jo vuosia sitten riitojen keskellä muistan toivoneeni merkkiä joltain korkeammalta taholta, että tietäisin mihin suuntaan lähteä. Mies petti minua vähän ennen naimisiinmenoamme, ehkä se oli häneltä yritys päästä pois? Keskustelimme asiasta pitkään ja hartaasti. Hän itki ja kertoi tehneensä elämänsä suurimman virheen. Annoin anteeksi ja jäin. Myöhemmin menimme naimisiin. Pettäminen ei vaivaa kovin paljon enää. Pettämisen jälkeen tunsin läheisyyttä enemmän kuin pitkään aikaan, kun keskustelimme paljon asioista. Häämatkalla rakastelimme vähän väkinäisesti, koska niin kuuluu tehdä.

Jätimme ehkäisyn muutama vuoden yhdessäolon jälkeen, ollessani 24-vuotias. Rakastelu oli kovin harvinaista, ehdin olla vuosia ilman ehkäisyä ennen kuin aloin ihmettelemään, miksei mitään tapahdu. Emme keskustelleet asiasta kovin syvällisesti, kunnes vuosi sitten totesimme, että nyt voisi olla aika mennä lääkärin pakeille tarkastamaan onko kaikki hyvin. Kuulimme, että emme saisi lasta luomusti, molemmissa oli vikaa. Minulla todettiin PCO ja miehellä hyvin vähän siittiöitä. Sovimme jatkosta lääkärin kanssa, meidän pitäisi olla yhteydessä kunhan saisin pudotettua painoa. En saanut ja pikkuhiljaa asia vain jäi..

Tästä on nyt yli vuosi aikaa. Emme ole olleet yhteydessä lääkäriin edelleenkään, emmekä keskustelleet keskenämmekään asiasta yli puoleen vuoteen. Elämme vain päivä kerrallaan. Keskustelumme on pinnallista, emme puhu tunteistamme tai mieti mitä teemme lapsiasialle. Itse haluaisin edelleen lapsen ja nyt yli kolmekymppisenä pitäisi todella alkaa tekemään asialle jotain jos aikoo.

Mies on välillä reissuhommissa ja minä olen viikot yksin kotona. En ikävöi juurikaan. Pidän siitä, että saan talon kokonaan itselleni ja voin tehdä mitä haluan, milloin haluan. Miehen ollessa kotona teemme harvoin mitään yhdessä. Hän katsoo televisiota ja itse olen tietokoneella, lenkkeilemässä tai omien ystävieni luona kylässä. Joskus kyläilemme yhdessä yhteisten ystäviemme luona.

[kuva]

Kaksi läheistäni kuoli vähän aikaa sitten ja sai minut miettimään, tässäkö kaikki mitä elämällä on tarjota? Haluanko juurtua tähän taloon, tämän miehen kanssa, tähän työpaikkaan? Minusta tuntuu, että ajaudun vain elämän mukana. Haluaisin kokea sen jalat alta vievän rakkauden, sen huuman.. En ole koskaan kokenut sitä. Onko sitä olemassakaan? Mistä tiedän mitä haluan elämältä? Ääni huutaa pääni sisällä, tekisi mieli jättää kaikki ja ehkä jopa muuttaa hetkeksi pois täältä, eri kaupunkiin tai eri maahan. Yksin. Vai haluanko? Onko elämällä mitään muuta tarjota? Enkö vain osaa arvostaa ihanaa miestäni tarpeeksi ja kaipaan asioita, mitä ei tapahdu kuin elokuvissa?